(Taustaa:
Tilanteeni oli sellainen, että olin jo muutaman viikon aavistellut, että sikiöllä ei ole kaikki hyvin. Huoltani lisäsi sikiöseulontojen verinäytteiden tulokset, joissa arvot olivat matalia. Ne eivät neuvolan mukaan tarkoittaneet yksinään mitään, mutta omat hälytyskellot soivat. Pelkäsin tosin niiden kertovan enemmänkin kromosomipoikkeavuudesta kuin keskenmenosta.
Lauantaina päivällä iski omituinen päänsärky, illalla menkkajomotuksia. Sunnuntaina aamulla hieman ruskeaa vuotoa pyyhkiessä. Saman päivän illalla vaaleanpunaista. Yöllä heräsin menkkakipuihin klo 04 ja huomasin tummanpunaista vuotoa. Synnytystä muistuttavia kipeitä ja tiheitä supistuksia tuli klo 05-08:30, lopulta loppuen kuin seinään.
Tuon tapahtuneen takia kävin neuvolalääkärillä maanantaina klo 14, tuomiona abortus inhibitus. Sikiön kehitys oli päättynyt arviolta viisi päivää sen jälkeen, kun olin nähnyt hänen ihanan sydämensykkeensä varhaisultrassa.
Lääkäri kertoi tekevänsä mulle lähetteen gynen polille, josta saisin seuraavana päivänä tyhjennyslääkkeet. "Joku soittaa sinulle sieltä huomenna aamulla ja ilmoittaa sinulle vastaanottoajan".)
Eilen illalla menin nukkumaan, ja kivut yltyivät taas. Olin edeltävänä yönä herännyt kolmen tunnin unien jälkeen klo 04, ja kaiken sen jännityksen ja huonojen uutisten takia olin tosi poikki. Hain Buranaa ja Panadolia, ja aloin nukkumaan.
Heräsin tänään klo 4 kamaliin supistuksiin. Taasko se tuska alkaa. Ei muuta kuin lähtö esikoisen huoneesta pois, peitto ja tyyny mukaan, ja tekemään pesää kodinhoitohuoneeseen. Oli jotenkin tosi kylmä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Supistukset voimistui koko ajan. Vaikka edeltävistä kipulääkkeistä oli vain 5h aikaa, oli pakko ottaa lisää. En kuitenkaan uskaltanut ottaa niitä niin paljon kuin olisin halunnut, sillä mielessä oli vain tuleva lääkkeellinen tyhjennys ja kauhukuvat siitä, että olen käyttänyt kaikki vuorokauden sallitut määrät kipulääkkeitä jo ennen sen aloitusta, ja jäisin tyhjennyksessä sitten ilman kipulääkkeitä. Kamala ajatus.
Edellisyönä synnytystä muistuttavat supistukset kestivät 3,5h. Neuvolalääkärin tutkiessa minut silloin maanantaina, kohdunkaulani oli kuulemma raskauden kannalta ihan hyvä (tämä toteamus ennen keskenmenon toteamista), toisin sanoen nuo helvetilliset supistukset eivät olleet edes avanneet paikkoja tai pehmittäneet kohdunsuuta. Samaa pelkäsin tänään, sitä, että se kaikki kipu ja kärsimys olisi turhaa.
Vihdoin 4,5h tiheiden ja kipeiden supistusten jälkeen tilanne alkoi rauhoittua. Mä jopa meinasin torkahtaa sohvalle. Odotin soittoa gynenpolilta klo 8 alkaen, mitä ei kuitenkaan kuulunut. Klo 9 havahduin kellooni, joka muistutti mua, että heidän soittoaikansa alkoi nyt. Ennen puhelua nousin vessaan, ja joku möykky tippui pönttöön. En uskaltanut katsoa sen tarkemmin, tämä oli jotenkin totaalisen järkyttävää. Enkä voinut olla varma oliko kyseessä vain joku isompi hyytymä.
Kun sitten vihdoin sain yhteyden poliklinikalle, hoitaja sanoi, että hänellä onkin minun lähete siinä. "Meillä olisi sulle aika huomenna aamulla". Huomenna? HUOMENNA?
Ajatuksissani kävin tuota samaa kivuliasta mihinkään johtamatonta synnytystä läpi jo tulevallekin yölle. Mä odotin niin paljon sitä, että saisin apua tähän. Että saataisiin tämä asia hoidettua pois. Että ei olisi enää kipuja, ja ei tarvitsisi kantaa kuollutta sikiötä sisälläni. Mua turhautti ihan hirveästi ajatus siitä, että olin aamuyöllä jättänyt kipulääkkeitä turhaan ottamatta. Jos olisin tiennyt, ettei tyhjennys olekaan tänään, olisin ottanut enemmän lääkkeitä.
(Täytyy muuten sanoa, että mua alkoi jälkeenpäin todella paljon kaihertamaan se, etten saanut kipulääkkeiden suhteen ohjeita neuvolalääkäriltä - olisin hyvin voinut käyttää enemmän kipulääkkeitä, jos mulle oltaisiin ohjeistettu todelliset vuorokausimaksimit)
Häkellyin siitä, etten saakaan vielä tänään apua. Ilmoitin hoitajalle, että siinä tapauksessa tarvitsen reseptin Panacodeihin tms vahvempiin kipulääkkeisiin, muuten en pärjää kotona. Hän ei voinut luvata lääkkeitä, mutta lupasi kysyä lääkäriltä ja palata asiaan myöhemmin.
Vajaan tunnin päästä lääkäri soitti. "Meillä olisi sulle tänään päivystysaika klo 11:30". Voi sitä helpotuksen määrää.
--
Lääkäriin mentäessä mua pelotti ihan hulluna. Mietin kovasti sitä, että onko sikiö vielä sisällä. Mitä tuolla polilla edes tapahtuu, ultraako ne edes? Saanko mä riittävästi kipulääkkeitä? Pysynkö henkisesti kasassa?
Ensiksi lääkäri kokeili kohdunsuun.
"Täällä on kohdunsuu ihan auki, tosi hyvä".
Ensimmäinen helpotus. Se aamuöinen tuska ei ollutkaan turhaa.
Seuraavaksi ultraus.
"Sikiö ei ole enää täällä".
Henkisesti ihan helvetin suuri helpotus.
"Istukka näyttää olevan tulossa ihan kohta pois. Mä voin itseasiassa vetää sen ulos nyt tässä heti pihtien avulla".
Tässä kohtaa mä aloin itkeä pelosta ja helpotuksesta samaan aikaan. Olin juuri edeltävästi kertonut pelkääväni istukan syntymistä. Se on kuitenkin näillä viikoilla aika suuri, paljon suurempi kuin itse sikiö. Pelkäsin myös, että istukka jää johonkin jumiin tai repeytyy.
Lääkäri valmisteli tuota toimenpidettä, kunnes hän ilmoitti, että näköjään mun kohtuni supistaa sen ulos nyt ihan itse. En tuntenut supistuksia, ei sattunut. Lääkäri joutui kuitenkin hieman avustamaan, että istukka tuli kokonaan ulos. Kiitin onneani. Ei olisi voinut olla yhtään parempaa aikaa ja paikkaa tuolle, koin olevani turvassa ja hyvissä käsissä.
Lääkäri oli sitä mieltä, että keskenmeno oli nyt siinä. Ilmaisin huoleni kohtutulehduksesta ja siitä, että kohtuun jääkin jotain jäämiä. Hän antoi vielä kaksi cytoteccia suun kautta varmistamaan tyhjennyksen.
Nyt vain toivon toipuvani tästä nopeasti ja ilman komplikaatioita.
Nyt kun tämä fyysinen osuus on mitä todennäköisimmin pahimmilta osin takanapäin, pystyn aloittamaan sen henkisen toipumisen.
Olen tämän kokemuksen jälkeen astetta nöyrempi elämän edessä.
--
Jääkaapistani löytyy nyt niitä ruokia, joita kaipasin raskaana ollessa. Brietä, meetvurstia, tuorejuustoja, graavilohta, punaviiniä. Mieleni ei pysy vielä ihan perässä, että saisin edellämainittuja nyt yhtäkkiä yllättäen nauttia. Ehkä sen pian sisäistää.
Joku päivä.
Ei kommentteja