Yön pimeät tunnit

Mä olen aina rakastanut nukkumista. Uskon, että jokaisella on se oma henkilökohtainen määrä, jonka keho ja aivot tarvitsee yössä unta. Omalla kohdallani uskon sen olevan 9-10h yössä. Pienemmistä määristä olen tuntenut itseni väsyneeksi niin töissä kuin koulussa. Viimeiset kolme vuotta tuo unimäärä on kuitenkin jäänyt kaukaiseksi haaveeksi. Todella, todella kaukaiseksi.

Viime yönä heräsin itkuun 3:30. Siinä vaiheessa omaa unta oli takana vajaa 5h. Eevillä 6h. Kaiken järjen mukaan yö oli vasta puolessavälissä. Heräämme tavallisesti 08-10 välillä.

Eevi itki vatsaansa. Hän koitti nukkua, mutta aina kun hän oli nukahtamassa, hän säpsähti ihan kuin puukolla olisi veistelty vatsaa, ja alkoi itkeä. Uudestaan ja uudestaan. Neljä ja puoli tuntia. Sitten hän nukahti vielä puoleksi tunniksi, kello 08.

Nuo pimeät tunnit. Ne helvetin pitkät tunnit. Pienin paha on se, että mä en saa nukkua, ja tiedän jo silloin yöllä, miten uupunut tulen seuraavana päivänä olemaan. Miten esimerkiksi autolla ajo on yksi suoritus, ja olo on kuin kahden promillen kännissä. Jos tämä olisi jotain satunnaista, niin asia olisi aika eri. Mutta kun meillä on valvottu viimeiset kolme vuotta, niin alkaa pää olemaan aika hattaraa. Enkä edes viitsi ajatella miten kehoni ja aivoni tähän terveydellisesti reagoi, varsinkin kun viime aikoina on rummutettu sitä miten yksikin huonosti nukuttu yö tekee tuhoja terveydelle. Entä kun niitä öitä on jo tuhat, yhteen putkeen, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta?

Kaikki yömme ei toki ole olleet viime yön kaltaisia. Ei meillä aina valvota monta tuntia putkeen. Lääkäri tuossa taannoisella käynnillämme muistutti, miten vielä loppuvuodesta olin kirjoittanut, että hyvin harvoin, hyvänä yönä, meillä herätään vain kymmenen kertaa. Huonona yönä, usein, meillä herätään 20-40 kertaa. Siitä saa laskea keskimääräisen unipätkän keston.

Ja on meillä ollut niitä yhdenkin yön herätyksiä, ilman valvomisia, mutta valitettavasti meillä niitä on ollut häviävän pieni määrä. Huonojen öiden pitäisi olla poikkeus, mutta meidän allergiaperheessä hyvät yöt on niitä poikkeuksia.

No, mikä sitten on pahinta? Se, miten mun lapsi ei saa nukuttua, KOSKA SIIHEN SATTUU. Monet meistä tietää miltä tuntuu, kun vatsassa vääntää. Kuvitelkaa, että ette saisi niiltä kivuilta nukuttua. Kuvitelkaa, että aina kun olette juuri nukahtamassa, ja nukahtamisen takia vartalonne rentoutuu, niin teihin sattuu. Välittömästi. Kovasti. Havahdutte siihen riipivään kipuun uudestaan ja uudestaan. Tunnin. Toisen. Kolmannen. Neljännen.

Ja mitä mä voin tehdä? En paljoa. Mä olen tuon neljän tunnin ajan lapseni lähellä. Kuulen sen itkun, melkein tunnen sen kivun itsekin. Pidän kädestä kiinni, se tuo selkeästi turvaa. Hengitän vasten lapsen otsaa, olen siinä ihan lähellä. Pidän kainalossa. Otan syliin. Halaan, silitän. Rauhoitan, hyssyttelen. Koitan tarjota lohtua, olla turvana pienelle ihmiselle. Suukotan. Ohjaan eri asentoihin, jos kipu helpottaisi.

Vaan se kipu ei helpota. Sitä kipua mä en voi ottaa pois. Särkylääkkeet ei juurikaan koskaan helpota meidän suolioireisiin. Klo 07 kävin tosin antamassa Panadolia, koska tilanne tuntui ihan sietämättömältä. Samalla annoin allergialääkettä, mutta sitä meillä menee aina aamuin illoin, eikä se - kuten on huomattavissa - tehoa aina suolioireisiin.

Tuon neljä tuntisen yritin parhaani mukaan olla läsnä lapselle ja antaa sitä turvaa. Koitin pitää itseni kasassa. Se on oikeesti aika saatanan rankkaa, kun tuntuu, että tässä sitä pitää nyt vaan olla toimettomana vieressä, kun lapsi itkee kipuja. En laskenut kuinka monta, mutta kirosin aika todella monta kertaa viime yönä nämä allergiat alimpaan helvettiin. Oikeesti, mitä mun rakkaat lapseni joutuvat käymään läpi allergioiden takia? Ja minä, ja meidän koko perhe? Me ei todellakaan olla ansaittu tätä. Kukaan ei ole. Tämä on niin helvetin väärin.

Mistä tuo viime yö sitten johtui? Ihan kuin Eevi olisi syönyt partateriä. Vaan ei syönyt. Hänelle kokeiltiin eilen hirssimuroja. Yksi lusikallinen hirssimuroja, ja mun lapsi on noin kivuissa.

Yksi lusikallinen.