Kaikilla meillä on varmasti niitä päiviä, kun pää on yhtä sumua. Ajatus ei kulje, eikä omassa toiminnassa ole oikein järkeä. Sitä haahuilee huoneesta toiseen, eikä muista miksi. Sitä muistaa asioita, mutta unohtaa ne samantien. Sitä luulee kuulevansa, mutta tajuaakin ettei ole vastannut lapselleen, vaikka tämä on jankannut kysymystään jo monta minuuttia.
Tänään mulla on sumupäivä. Mulla on näitä varmasti keskimääräistä useammin, uskoisin, koska olen jo kolme vuotta elänyt melkoisissa univeloissa, kiitos lasten allergioiden ja öisen oireilun. Mä luulin aamulla olleeni hyvin levännyt, sillä meillä oli hyvä yö. Eevi 1v3kk heräsi vain kerran syömään, siis vain kerran! Ja jatkoi samantien syömisen jälkeen uniaan. Tämä on todella harvinaista. Lisäksi heräsin siihen kun Aada tuli viereeni nukkumaan, ja hänkin jatkoi heti uniaan. Sekin on harvinaista, että molemmat nukkuvat hyvän yön samana yönä. Yleensä vähintään toinen valvoo. Eli mulla oli vain kaksi herätystä koko yönä, eikä tarvinnut valvoa kummankaan kanssa. Luksusta!
Mutta se sumu. En oikeastaan ees tajunnut sitä ennen kuin lähdettiin liikkeelle. Hyvä mutsi -palkinto tänne, kiitos. Aadalla on tänään päiväkotipäivä. Ihan jo ensimetreillä autossa tajusin, että multa on nyt kysytty jotain monta kertaa, enkä mä ole kuunnellut, en vastannut, en mitään. Olen vain haamuillut menemään. Selviydyimme kymmeneksi päiväkotiin, ja kun vein Aadan repun naulakkoon, tajusin unohtaneeni hänen verkkatakin kotiin. Sehän piti ottaa mukaan, että iltapäivällä ei tarvii pitää mitään paksua softshell-takkia, jolla hän aamupäivällä ulkoilee. Se jäi kotiin, voi paska. No, ei hätää, toivottavasti iltapäivällä on niin lämmin, että tarkenee pitkähihaisella. En kaipaa uutta flunssaa.
Lähdettiin Eevin kanssa siitä ajelemaan kohti kauppaa. Ajaessa tajusin, että voi paska part2. Enhän mä pukenut sille lapselle edes verkkahousuja! Mä vein hänet ohuissa legginsseissä ulkoilemaan. Mun piti pukea siihen päälle ne helkkarin verkkarit. Ne housut oli luonnollisestikin siinä samassa läjässä eteisessä, jossa verkkatakkikin. Selkeesti joku blindspot siinä, tarvii jatkossa ripustaa ne ulko-oven kahvaan.. No nyt se ainakin vilustuu, helvetti. Tänne se pokaali!
Kaupasta ajelin toiseen kauppaan. Katsoin jo kaukaa, että noi liikennevalot on vihreät. Tutut valot, ja ymmärsin jo, että kyllä mä niistä pääsen vihreillä pysähtymättä, ne palaa kyllä niin kauan. Mut mitä mä silti teen? Hidastan, ja lähes pysähdyn, katselen muita autoja muista suunnista pysähdyksissä. Tajuan et niin, vihreä valo, minulla, nyt kuuluisi mennä.
Selvittiin kotiin. Mies tuli ruokkiksella kotiin syömään. Ajattelin jo kaupassa, että juonpa hänen kanssa sit kahvit, jos se auttaisi selättämään tän sumun ja saisi aivot toimimaan. Jep. Keitin sitten vain yhden kupin kahvia, miehelle.
Tämä aivosumu kestää aina koko päivän. Mä vihaan ajaa tällaisina päivinä autoa, enkä sitä ajakaan sen enempää kuin on ihan pakko. Tällaisina päivinä pitää skarpata ihan hirveästi, että selviää aamusta iltaan asti ilman, että kävelee päin seiniä tai ajelee kolareita. Kun pää ei vaan toimi, kun se sumu vaan on silmissä, kuulossa, järjessä, kaikessa toiminnassa.
Oh god, oispa huomenna vähän selkeämpi päivä.
Ei kommentteja