Väsytti, vitutti, ärsytti, kiukutti, harmitti, säälitti, itketti, turhautti, koin kateutta ja katkeruutta.
Miksi me ollaan saatu riesaksi nää helvetin allergiat? Mitä mun pieni lapsi on tehnyt ansaitakseen ton kaiken kivun ja unettomuuden? Onko tää joku rangaistus jostain mitä mä olen tehnyt? Miks me ei saada nukkua siten kuin lapsiperheissä yleensä? Miks mä nukkumisen sijaan joudun pyörittää noita kysymyksiä mielessäni, monta kertaa yössä, monena yönä viikossa, monta vuotta?
Mä pääsin vihdoin nukkumaan kello 03. Siihen asti Eevi heräili vähän väliä itkemään vatsaansa, ja tarvitsi silittelyä ja kädestä kiinnipitämistä. Sain nukkua klo 04:30 asti, kun alkoi taas Eevin itku masukipujen takia. Onneksi rauhoittui jo puolessa tunnissa. Klo 05 isosisko tuli viereen nukkumaan, mitä nyt hänkin vaan pyöri ja itkeskeli 06 asti. Onkohan sekin saanut eilen jotain epäsopivaa, vai oliko toi jotain normaalia kolmeveen yöelämää? Kuka tietää. Sitten sain taas torkahtaa, kunnes Eevi itki taas masuaan. Ja sitten torkahdin. Heräsin. Torkahdin. Heräsin. Nousimme.
Tää on vaan niin väärin. Tuollaisen yön jaksaisi paljon paremmin, jos ei taustalla olisi kolmen vuoden univelkoja ja tää olis vaan satunnaista. Kolme vuotta enemmän ja vähemmän huonoja, allergiaoireiden takia valvottuja, heräiltyjä ja itkettyjä öitä. Joko sanoin, että tää on todella väärin?
Onneksi mä sentään saan nykyään juoda kahvia! Vajaan vuoden verran kahvi oli imetyksen kautta liikaa Eevin mahalle. Jos menin juomaan ees puoli kuppia, tunsin sen kyllä nahoissani seuraavana yönä. Nyt saan juoda kahvia, ja vaikkei se menetettyjä yöunia korjaa, tekee se päivästä edes vähän enemmän siedettävän.
Nyt ollaan puolessa välissä päivää ja mä ootan vaan iltaa - sitä kun pääsen nukkumaan. Itkuinen taapero ja kyselyikäinen, rajojaan testaava kolmevee ei oo helpoin kuvio tässä vireystilassa, kun kärsivällisyyttä ei tunnu olevan yhtään. Voi kunpa me saisimme ensi yönä nukkua. Ihan kaikki.
Ei kommentteja